Kitara ja virkkuukoukku

Viime viikonloppuna todettua: Riisipuuro ja rusinakeitto maistuvat ihan yhtä hyviltä myös Italiassa ja ruoanlaitto ystäville kannattaa, kun kiitoksena kotiovelle kannetaan 1,5 metriä korkea paketti. Lauantaina saimme nimittäin illallisvieraaksi jo aiemmin blogissa mainitun pariskunnan ja kaksosmiehet. Tavan mukaan vieraat toivat mukanaan joululahjamme ennen kuin matkaamme Suomeen. Tuo 1,5 metrinen paketti vaikutti niin suurelta, että epäilin kyseessä olevan vitsi: Siis hemmetin iso laatikko, joka on täytetty paperilla ja sisältä löytyy hyvin pieni lahja... Tai sitten paketti saattaisi sisältää taulupohjia maalari-insinöörille, sillä ne ovat tietysti hyvin suuria. Mutta kun illallinen oli syöty, veljekset ilmoittivatkin yllättäen että paketti oli minulle, kiitoksena vuoden ruoanlaitosta ja kestittämisestä! 

Siis ei muuta kuin repimään laatikkoa auki ja sisältä paljastui... akustinen kitara, laukun, virittimen ja muun tilpehöörin kera! Olen ilmeisesti haaveillut ääneen kaksosten kuullen kuinka hauskaa olisi aloittaa uudelleen nuorena unohtunut harrastus, ja koska veljeksistä toinen soittaa itsekin kitaraa, he olivat pitäneet ideaa hyvänä. Nyt ovat allekirjoittaneella sormenpäät rikki, kun olen rämpytellyt unohtuneita sointuja ja havainnut, että muistini on näköjään jossakin vaiheessa pyyhitty tyhjäksi. Mutta ainahan sitä voi aloittaa alusta. 

Sain ensimmäisen kitarani muistaakseni 10- tai 11-vuotiaana, kun ala-asteellani järjestettiin kitaransoiton kurssi. Kurssille taisin mennä koska ystävänikin meni, siis se yleisin syy miksi lapsi aloittaa uuden harrastuksen. Kurssi alkoi syksyllä ja kävin siellä aluksi ilman omaa kitaraa, harjoitellen opettajan kitaralla, mutta joululahjaksi sain kummitädiltäni oman klassisen kitaran. Harrastus taisi unohtua vuodeksi tai pariksi, kunnes ennen yläasteen alkua tutustuin kitaraa soittavaan poikaan. Rock-musiikista kiinnostuneelle se kurssilla opeteltu Tuiki, tuiki tähtönen ei nimittäin oikein iskenyt, mutta kun ystävä opetti kuinka soitetaan Nirvanan ja Metallican kappaleita, homma vaikutti jo paljon järkevämmältä. Seuraavana jouluna pukki toikin sitten sähkökitaran pienen vahvistimen kera, mutta soittamisinto taisi lopahtaa joskus 17-vuotiaana. Ja tässä sitä siis ollaan, miltei 12 vuotta myöhemmin, sormet ruvella, kitara olohuoneen nurkassa ja sointutaulukko sohvapöydällä. 

Käsityöprojekti on saatu loppuun ja kyseessä on veljen pojalle tehty nalle. Toivottavasti veli ei käy lukemassa kirjoitusta ennen joulua, sillä tavallaanhan moinen lahja on kiinnostavampi vanhemmille kuin puolitoistavuotiaalle lapselle, jonka mielestä käärepaperin syöminen on ihan yhtä ok. En ole virkannut pitkään aikaan, sillä niinäkin harvoina hetkinä kun olen tehnyt käsitöitä, heilutan puikkoja ja kudon yleensä sukkia. En hirveästi pidä lopputuloksesta: Ruskea sävy on liian tumma mustien silmien kaveriksi, mutta koska kyseinen sävy oli ainoa ruskea väri jota löysin etsiessäni villalankaa paikallisilta markkinoilta, vaihtoehtoja ei juuri ollut. En toisaalta halunnut mitään luonnottomia silmiä, vaan minusta ruskealla nallella kuuluu olla mustat silmät. Napeista tehdyt silmät näyttäisivät varmaan paremmilta, mutta en halunnut nalleen mitään pieniä osia, jotka voisivat irrotessaan aiheuttaa tukehtumisvaaran. Nenä ja suu ovat myöskin aika epämääräiset, mutta se johtuu varmaankin samasta syystä, eli musta ei erotu tummasta ruskeasta. Siis toisaalta on ihan hyvä, että se käärepaperin syöminenkin on kivaa, kelpaa sitten vähän surkeampikin nalle. Korkeutta sillä on muuten n. 24 senttiä.

Tänään valmistaudun Suomen reissuun pyykinpesukoneen, silitysraudan ja lahjapaperin avulla, siis jännä ja mielenkiintoinen maanantai kaiken kaikkiaan. Mikäli en ehdi ennen reissua kirjoitella, toivotan jo nyt kaikille lukijoille ihanaa, lämpöistä, kylläistä ja onnellista joulua!

image source

Puoskaritohtorin uudet tuulet

Lääkärissä käynti on Italiassa jännää puuhaa. Ensinnäkin, terveyskeskuksia ei ole, vaan yleislääkäri kiertää kylästä toiseen ja majailee esimerkiksi kouluissa. Tällä kertaa kävimme Felicen vanhalla ala-asteella, jossa dottoressa päivystää torstaisin. Syynä oli tuo jo puoli vuotta jatkunut hiusten putoaminen ja koska näin tulevana morsiamena moinen kaljuuntumisuhka on jokseenkin huolestuttavaa, päätin kääntyä tutun puoskarin puoleen. Täällä koko perhe käyttää samaa lääkäriä kunnes hän potkaisee tyhjää, ja niinpä kyseessä oli Felicen omalääkäri, jonka luona olen vieraillut aiemminkin kasvojen ihottuman tiimoilta. Silloin hän tarjosi minulle probiootteja ja väitti, että myös perioraaliin dermatiittiin voisi käyttää kortisonivoidetta. Onneksi tiesin itse paremmin ja ihotautilääkäri oli myöhemmin kanssani samaa mieltä.

Noh, tällä kertaa tilanne oli yhtä erikoinen. Ilmoitin menettäneeni 2/3 hiuksistani, ja että ne kasvavat takaisin, mutta myös ne aivan uudet, vain sentin mittaiset hiukset putoilevat. "Hiustenlähtö ei ole sairaus, hiukset uusiutuvat luonnostaan neljän vuoden välein." Erm... totta, mutta mitäs kun ne uudetkin lähtevät koko ajan, ei kai se nyt ole normaalia uusiutumista? "En näe että päästäsi puuttuisi yhtään hiuksia." Niin, kuten sanoin, ne kasvavat koko ajan takaisin, mutta sitten putoavat, joko heti sentin mittaisina, tai sitten yltävät jopa muutamaan senttiin, mutta yhtä kaikki, niitä lyhyitäkin putoilee. "Hiustenlähtö ei ole sairaus, en näe, että sieltä puutuisi hiuksia" ja niin edelleen. 

Meikäläistä alkoi jo hiukan suututtaa: Ei hiustenlähtö olekaan sairaus, hiustenlähtö on oire, ja sitä se onkin aika monelle sairaudelle sekä vitamiini- ja hivenainepuutokselle. Aikamme väänsimme asiasta kättä, allergia ei voi kuulemma olla kyseessä "koska hiustenlähtö ei ole sairaus", vaikka aika monesta luotettavastakin lähteestä olen lukenut, että esimerkiksi maitoproteiiniallergia, laktoosi-intoleranssi ja keliakia voivat oireilla hiustenlähdön muodossa. Kilpirauhasen vajaatoiminta ei voi olla kyseessä, vaikka sekä äitini että veljeni sitä sairastavat, ja sekin monien lähteiden mukaan voi aiheuttaa myös hiustenlähtöä, mutta kun "hiustenlähtö ei ole sairaus." Vitamiini- ja hivenainepuutoksiin liittyvä hiustenlähtö ei kuulemma ole oikeaa lääketiedettä vaan jotakin homeopatiaa (vaikka esimerkiksi raudanpuutoksesta johtuva anemia aiheuttaa usein hiustenlähtöä) eikä, kuulemma, Italiassa lääketiede tunnusta hiustenlähtöä oireena mihinkään sairauteen. 

Kumma juttu, että Suomessa tarkastetaan heti alkuunsa ainakin hemoglobiini anemian varalta ja TSH kilpirauhasen vajaatoiminnan varalta, jos hiustenlähtö on pitkäaikaista ja epänormaalia (ja sanoisin, että kuusi kuukautta jatkunut ja myös uusia hiuksia koskeva hiustenlähtö kuuluu tähän kategoriaan). Tätä en tosin tohtorille sanonut, ja aloin lähinnä mököttää shokissa kun Felice yritti saada lääkäristä ulos jotakin järkevää.

No mutta hei, jotakin hyvää kuitenkin. Vaikka "kilpirauhasesta johtuva hiustenlähtö olisi ensimmäinen kerta 30-vuotisella urallani" ja "hiustenlähtö ei ole sairaus eikä hyväksyttävä oire", lääkäri kirjoitti kuitenkin lähetteen verikokeisiin, joihin kuului siis myös tuo TSH ja seitsemän muuta koetta. Hän tosin väärensi lähetteeseen syyksi "alhainen verenpaine" koska hiustenlähtöä hän ei voinut kirjoittaa, sillä en saisi kuulemma testejä tehtyä...?

Tänään kävin siis aamulla sairaalassa verikokeissa. Ensin taistelin 20 minuuttia luukulla eurooppalaisen sairaanhoitokorttini kanssa, koska vastaanottovirkailija oli sitä tyyppiä, joka menee täysin paniikkiin kun joutuu tekemään jotakin tavallisesta rutiinista poikkeavaa, eikä osaa sen jälkeen edes lukea. Sain kokeet maksettua, 44 euroa kaikkineen. Hinta määräytyy kokeiden mukaan, eli ne eivät täällä ole ilmaisia. Erikoislääkärillä käynti maksaa 25 euron kertamaksun ja luulin että hinta olisi sama myös kokeille, mutta eipäs ollutkaan. No, sain kokeet tehtyä ja tulokset saan noutaa itse ensi torstaina, siis juuri ennen kun suuntamme lentokentälle ja Suomeen.

Nyt sitten kai toivotaan, että niistä löytyisi jotakin pientä ja vaaratonta ja hoidettavissa olevaa, näin a) hiustenlähtö saataisiin loppumaan ja b) en joutuisi tekemään mitään lisätutkimuksia, sillä niitä varten olisi pakko maksaa itsensä yksityiselle, jos nimittäin haluaisin esimerkiksi allergiatestit. Hiustenlähtö kun ei ole sairaus, tai edes oire.

Jouluvalmistelut ja Torino

Kanelintuoksuiset terveiset joulu- ja hääkiireiden keskeltä! Kuusi on koristeltu, piparkakut ja joulutortut leivottu ja Victorian kiisseliäkin tein eilen ensimmäistä kertaa kun saimme vieraita. Joulukortit on postitettu, melkein kaikki lahjat ostettu, hääkutsutkin on suunniteltu loppuun ja materiaalit tilattu. Lisäksi kävimme viime viikonloppuna Torinossa maistelemassa paikallisia erikoisuuksia ja katsastamassa Egyptiläisen museon, jonka kokoelma on Kairon jälkeen maailman toisiksi suurin.

Muuten olenkin sitten lähinnä pyörähdellyt jouluostoksilla Comossa ja Leccossa, Ikeastakin tuli haettua hiukan joulukoristeita. Tilasin myöskin muutama viikko sitten rapakon takaa Kindlen, joten kirjojen ahmiminen selittänee osaltaan blogihiljaisuuden. Olen täysin rakastunut kyseiseen laitteeseen, elektroninen muste ei rasita silmiä kuten tablet tai läppäri, koska ruudussa ei ole taustavaloa. Siis aivan kuin lukisi oikeaa kirjaa, paitsi että vieraskielisiä kirjoja lukiessa sanakirjan selitys näkyy alareunassa nappia painamalla ja ilmaiseksi voi lukea esimerkiksi kaikki ennen vuotta 1923 julkaistut klassikot ja lukuisia muita teoksia, jotka Amazon tarjoaa välillä hintaan 0,00 euroa. Akkukin kestää jopa kuukauden. 

Lisäksi työn alla on eräs joululahjaksi suunniteltu käsityö: Siitä lisää joulun jälkeen, jos lahjan saaja vaikka sattuu kurkkaamaan blogia ennen Joulua ;). Mutta nyt hiukan kuvia, ensin tietysti allekirjoittaneen ylpeys eli piparkakkutalo ja sitten perään hiukan otoksia ja kertomuksia Torinosta.

Talo edestä...

...ja talo takaa. Ikkunoina käytin liivatelehtiä ja sisävaloina led-kynttilöitä.

Talon päädyt ja Marianne-palloista tehty lumilyhty (ne matkasivat Italiaan äidin lähettämässä paketissa).

Ja sitten Torinoon. Kaupunki tuskin on kauneimmillaan harmaana ja pilvisenä joulukuun päivänä, mutta täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Torino on täynnä aukioita, vanhoja taloja, kapeita kujia sekä ihania kahviloita, joiden ikkunoita koristavat leivonnaiset saivat veden kielelle. Jouluvalojakin oli runsaasti ja ne olivat joka kadulla erilaiset.

Kahvila al Bicerin, perustettu vuonna 1763. Kuvassa näkyy käytännössä koko kahvila, joten olimme onnekkaita kun saimme pöydän. Ovi kävi jatkuvasti kun ihmiset tarkastivat, josko mahtuisivat sisään.

Bicerin, josta kahvila on saanut nimensä. Kyseessä on paikallinen erikoisuus: Kuuma juoma, joka tehdään kahvista, suklaasta ja löysäksi vatkatusta kermasta. Kuten kuvastakin näkyy, Bicerin on kuin Irish coffee, mutta alkoholin tilalla käytetään suklaata ja kahvi on kunnon espressoa.

Jouluvalot lipun väreissä, Italian 150-vuotisjuhlan kunniaksi.

Lounaaksi söimme paikallisia herkkuja: Primona agnolotti, raviolia muistuttava täytetty pasta ja secondona Brasato al Barolo, eli Barolo punaviinissä haudutettua naudan lihaa. Näitä en muistanut kuvata, mutta jälkiruokana syöty Bonet tuli sentään ikuistettua. Bonetissa maistuu amaretto ja suklaa, ja kaikki ruoat olivat herkullisia!

Bwindi Light Masks, Richi Ferreron taideteos, joka sijaitsi Yliopiston sisäpihalla. Teos herää eloon pimeän laskeuduttua ja valojen lisäksi siihen kuuluu mielenkiintoinen äänimaisema (satuimme kävelemään paikan ohi uudestaan illalla). Koko esitys on nähtävillä Youtubessa (vuodelta 2010), tosin paikan päällä se on huomattavasti vaikuttavampi.

Lääketieteen professorin patsaaseen yliopiston sisäpihalla kuului tämä luinen kaveri. Linnan aukiolla (Piazza Castello) riitti vilskettä, sillä siellä sijaitsevat sekä adventtikalenteri että seimi (alla).

Satuimme olemaan Piazzalla myös illemmalla kello 18:00, kun seimi ja kalenteri oli valaistu ja vaijerin varassa roikkuva palomies avasi aplodien saattelemana uuden luukun. Piazzalle oli kokoontunut runsaasti lapsiperheitä katsomaan, mitä luukun takaa paljastuu :)

Linna ja linnan ulkopuolella oleva patsas kaasunaamareineen... Linnan vallihaudassa näyttää olevan puutarha, syy on edelleen epäselvä.

Matkan varsinainen syy oli Torinon Egyptiläinen museo, jonne olen halunnut jo pitkään. Koska kokoelma on harvinaisen suuri, katsottavaa riitti ehkä hiukan liikaakin. Tässä erään muumion sormet.

Hieroglyfit täyttivät yhden pitkän ja korkean seinän kokonaan.

Yksi lukuisista patsaista.

Toinen lukuisista patsaista, jonka edessä kaikki tahmakäpälät (lue: lapset, joiden vanhemmat eivät ole tarpeeksi fiksuja kieltääkseen esineisiin koskemisen) poseerasivat, ja sehän näkyy sfinksin tassuissa.

Sarkofagi, en tosin muista kenen.

Yhdeksän päivää jäljellä ja sitten suuntaamme Suomeen, toivottavasti saisimme nähdä edes hiukan lunta, mutta tällä hetkellä se näyttää aika epätodennäköiseltä. Felice vaikuttaa jo etukäteen kovin pettyneeltä, mutta tärkeintä on tietysti läheiset ihmiset ja hyvä ruoka ;). Ja ruoasta puheen ollen: Nyt kuppi teetä, muutama pipari ja kirjan pariin, ciao!